Lääkärit. Niiden työtä on ihmisten auttaminen. Mutta surullista kyllä, vaikka heillä on ammattia valitessa ollut halu auttaa ihmisiä, tuntuu se katoavan vuosien varrella. Ei saa yleistää, poikkeuksiakin on ja niitä kunnon lääkäreitä kunnioitan suuresti, mutta liian useasti olen käynyt lääkärillä jonkun vaivan takia ja saanut lääkkeet ilman minkäänlaisia tutkimuksia. Mähän en ole mikään alan asiantuntija, mutta niillä tutkimuksillahan kuuluisi nimenomaan tutkia mikä on vialla jotta voi olla varma asiasta ja hoitaa sen mukaan.
   Se on yks yhteiskunnan surullisimpia hetkiä kun lääkäri kadottaa auttamishalunsa ja työstä tulee vaan työtä, pelkkä suoritus josta maksetaan. Sen jälkeen potilaat näkee asiakkaina eikä ihmisinä, ja niitä aletaan kohdella kuin liukuhihnalla; vilkaistaan nopeasti, kirjoitetaan lääkkeet, seuraava sisään. Erityisen surullisia ovat ne tapaukset jotka hakeutuvat lääkärille masennuksen tai jonkun vastaavan mielialahäiriön takia. Ei niiltä kysytä miksi niistä tuntuu siltä. Ei lääkärillä ole aikaa.
   Mielialalääkkeitä määrätään nykyään liiankin herkästi kun taas erilaisista terapiamuodoista ei edes kerrota. Liian monelle, jopa alaikäiselle kirjoitetaan resepti jolla pahan olon pitäisi kadota, mutta kukaan ei tiedä mikä sen pahan olon aiheuttaa eikä monia kehoteta edes itse ottamaan yhteyttä terveyskeskuksen mielenterveyshoitajaan.
   Kysymys kuuluu: häviävätkö esimerkiksi yhteiskunnan luomat paineet, perheongelmat, riittämättömyyden tunne tai huonot ihmissuhteet lääkkeiden avulla? Jos ihminen on henkisesti romahtanut, lääke toimii laastarina jolla pysyy kasassa mutta todellinen tie itsensä korjaamiseen on tunteiden käsittely ammattiauttajan avulla.
   Jos hoitoa ei saa, sitä täytyy vaatia.